Toisen ensikertalaisen muisteloita Kairosta

Olin jo kauan haikaillut Egyptiin, onhan maalla pitkä ja mielenkiintoinen historia. Vihdoin matka oli toteutumassa tanssikavereiden kanssa, ja sitten syyskuun tapahtumat olivat peruuttaa koko retken. Onneksi Airi näki vaivaa ja järjesti lentolippuja ja hotellin meille muutamalle, jotka matkaan vielä hinkuivat. Olisin muuten varmaan pimahtanut, edellisestä lomastakin oli reilusti yli vuosi.

Airi (ja Annekin) oli oppaana lähes koko matkan ajan. Kun yleensä kartta kädessä ihmettelee raitsikkapysäkillä raiteille levitettyä asfalttia tai bussin yllättävää reitinmuutosta tms., oli oikeastaan vaihteeksi mukava kulkea paremmin tietävien perässä sen kummemmin päätään vaivaamatta. Kairossa onkin paljon hämäräperäisen näköisiä loukkoja joista löytää vaikka millaisia aarreaittoja jos vain osaa oikeaan koloon kääntyä. Ilman opasta olisin tuskin ostanut tanssipukua, paremmat ompelijat piileksivät kuka missäkin, ja basaareissa oli tarjolla todellista sekundaa. Aivan suomalaista työn laatua en odottanut keneltäkään, mutta en muutaman käyttökerran jälkeen ole ommellut uudelleen kuin jokusen paljetin ja helmen, olen siis edelleen tyytyväinen ostokseeni (ja puku istuu kuin hansikas, se päällä on mukava ja huoleton tanssia!). Toki kaikkea mielenkiintoista osuu kohdalle ihan sattumaltakin. Viimeisenä päivänä lähdimme Pirjon kanssa kävellen vanhan kaupungin basaarialueelle. Matkan varrella oli paljon paikallisille asukkaille tarkoitettuja kauppoja joista löytyi kaikkea maan ja taivaan väliltä, menneiltä ajoilta ja nykypäivästä: ihania itämaisia kankaita, lampaanvilloja säkeittäin, pölynimureiden varaosia, huonekaluja, suutareita... Tungos oli melkoinen, mutta kenenkään tuuppimatta saimme ainoina turisteina kulkea autojen, ihmisten ja kuormarattaiden seassa. Ilman yläpuolelle rakennettuja autobaanoja liikkuminen olisi ollut varmasti mahdotonta.

Olin etukäteen kuullut Kairon hurjasta liikenteestä ja yllätyinkin sitten menon rauhallisuudesta. Kyllähän liikennettä oli suomalaisittain paljon, mutta lähinnä tuli mieleen Rooman leppoisan kaoottinen ajotyyli eikä suinkaan Bangkokin karmea horna. Olisiko turistibussien puuttuminen tehnyt ylimääräistä tilaa vai poliisien paljous rauhoitellut vähän? Valokuvista ja videolta näkee, että ilma oli pakokaasuista harmaana vaikk'ei siihen kiinnittänyt paikan päällä huomiota muuten kuin Cairo Towerissa näköaloja katsellessa. Tornista näki savusumun sekaan katoavan suuren kivikaupungin, jossa ei juurikaan vihreää näkynyt lukuun ottamatta saarta jolla torni sijaitsee. Kävely puiden ja kukkivien pensaiden reunustamaa rantatietä pitkin oli miellyttävää vaihtelua. Kaupunki on niin täynnä asukkaita, että kaikki mahdolliset asuinpaikat on otettava käyttöön. Seurailimme huoneemme ikkunasta vastapäisen katon asukkaiden puuhailuja. Mies nukkui matolla ja nainen kävi tätä potkimassa hereille monta kertaa ilman tulosta, äksy mummo huitoi kepillä ympärillä juoksentelevien lasten perään, kanat ja kanit jaloittelivat katolla... Saimme luoda silmäyksen nyky-kairolaisten elämään.

Menneisyyden loistosta pääsi nauttimaan Egyptiläisessä museossa. Jo aikalaiset ryöstivät hautoja (ja 1700-luvulta lähtien myös eurooppalaiset seikkailijat, apteekkarit ja "arkeologit"), mutta silti museossa on valtavasti säilyneitä esineitä. Faaraoiden ja muiden ylhäisten mukaan oli haudattu upeaa käsityötä: jumalia, palvelijoita, armeijoita ja karjaa esittäviä patsaita; jokapäiväisiä tarve-esineitä ja huonekaluja; laivoja ja ohjeita matkalle tuonpuoleiseen. Ja tietenkin myös upeita koruja, kultaa ja jaloja kiviä, kuuluisimpana Tutankhamonin kultainen kuolinnaamio. Muumioiden katsomiseen tarvittiin lippu erikseen. Siispä ostamaan lippu myyjältä oven vierestä. Ovella oli pari lipuntarkastajaa, toinen ruksasi lippua kynällä ja toinen sitten repäisi. Käytävän perällä huoneen ovella oli taas lipuntarkastaja. Huoneesta poistuessa hän olisi halunnut katsoa lippuja uudelleen. (Vaikka nykyaikainen tehottomuus ja virkaintoisuus pääsi kukoistamaan, aivan neuvostoliittolaiselle tasolle he eivät kuitenkaan yltäneet. Marille ostettiin opiskelijalippu, mutta kun ei ollut opiskelijakorttia, tarvittiin ylimääräinen virkailija kiivaasti neuvottelemaan sekä lipunmyyjän, että -tarkastajan kanssa. Asia selvisi sittenkin varsin kivuttomasti, Eremitaasissa päädyimme museon johtajan huoneeseen asti "kelvottomien" lippujemme ja kolmen raivosta kirkuvan lipuntarkastaja-rouvan kanssa.) Varsinkin kun mukana oli videokamera olisin viihtynyt museossa pitempäänkin. Kuvaamisen arvoista tavaraa oli pilvin pimein, kuvakulmien löytäminen oli välillä hankalaa heijastelevien lasien takia ja ystävälliset "hi, where are you from, do you like it"-utelijat häiritsivät. Yks'kaks' huomasin sovittuun poistumisaikaan olevan enää puoli tuntia, enkä ollut vielä käynyt läpi edes koko yläkertaa! Siispä täyttä ravia alakertaan etsimään paria patsasta jotka halusin nähdä: sotapäällikkö Rahetepia ja tämän vaimoa Nefretia esittävä patsas sekä sinisilmäinen kirjuri, vain pikainen silmäys muuhun esineistöön, minuutti aikaa... Muut siis joutuivat vähän odottelemaan ulkona.

Videokameran kanssa saa varautua kaivamaan kuvetta usein ja aika syvältä. Joka paikkaan tarvitaan videokameralle erillinen lippu. (Jossain lipussa luki VEDIA COMIRA, mitäs noista vokaaleista niuhottamaan.) Niin myös pyramideilla: ei puhettakaan koko alueella kelpaavasta lipusta, vaan joka paikassa olisi pitänyt maksaa melkein 300 FIM, vaikkei kuvattavaa juurikaan olisi ollut (kapea käytävä pyramidin uumeniin ja päässä tyhjennetty huone, ei seinämaalauksia). Ulkona sai sentään kuvata ilmaiseksi, kunhan piti huolen, etteivät kamelien tai hevosten omistajat huomanneet tulevansa kuvaan. Pyöriviä dervissejä ei saanut videoida lainkaan. Otin kuitenkin videokameran mukaan siltä varalta, että tarjoutuisi tilaisuus... Moskeija-alueen portilla tarkastettiinkin kaikkien laukut ja kamerat. Mietin, uskallanko jättää kalliin kameran säilytettäväksi, vai jäänkö portille odottelemaan muita. Käänsin kuitenkin vivun camera-asentoon (siihen syttyy valo) ja hoin "kamera, kamera" kun tarkastaja pyöritteli sitä käsissään tullen lopulta siihen tulokseen, että tavallinen kamerahan se on. Huh helpotusta! Ja esiintymispaikan portilla sama uusiksi samalla lopputuloksella. Istuin takariviin, mutta vahti tuli taakse enkä siis voinut videoida. Aparaatilla todella saa otettua myös valokuvia, mutta tähtääminen oli ongelmallista. En voinut avata näyttöä, jonka loistava valo ei olisi käynyt enää valokuvakamerasta; siispä suuntasin kameran johonkin näyttämön suuntaan, zoomailin välillä suuntaan tai toiseen ja sain lopputulokseksi pari lähikuvaa lavan etureunasta sekä muutamia (ehkä vähän erikoisesti rajattuja) kuvia esiintyjistä, nauhalle taltioitui myös pätkiä musiikista. Toisaalta, ehkä ei olisikaan ollut kovin mielenkiintoista katsella kotona videolta, kuinka dervissi kirjavassa hameessaan pyörii ja pyörii ja pyörii puoli tuntia yhteen suuntaan, niin että katsomisestakin alkaa tulla huono olo...

Tanssia kävimme katsomassa lähtöä edeltävänä yönä yökerhossa. Esitysten taso oli kirjavaa. "Alkuillan" (klo 1 yöllä) laulajatar oli hivenen epävireinen ja osalla tanssityttösistä pääasiana taisi olla antelias kaula-aukko ja lyhyen lyhyt helma, ei suinkaan tanssitaito (yksi näistä kahden askeleen tanssijoista oli paluumatkalla koneessa lentoemäntänä!). Oli osa esiintyjistä toki hyviäkin (heidän päälleen heiteltiin kourakaupalla seteleitä) ja oman lisänsä toi elävä orkesteri ja laulaja tanssijan taustalla. Yleisökin innostui useaan otteeseen lavalle; pari naista oli tosi taitavia, he saivat tanssillaan esiintyjät hämilleen; osa taas oli ihan kuin suomalaiset: tukevasti juovuksissa. Humalainen setä-ihminen ryntäsi innostuneena yhä uudelleen parketille heilumaan ja nuori nainen yritti saada tätä takaisin pöytään, ja kun eräs nainen yht'äkkiä kaatui selälleen lattialle, ei se häntä haitannut, miehet nostivat tämän ylös ja meno jatkui taas. Pienet lapsetkin olivat mukana aamuun asti hoitajan heitä kaitsiessa vanhempien juhliessa; yhdellä pojalla oli syntymäpäivä, olisikohan täyttänyt 4 tai 5 (kakkua ja laulua kolmen jälkeen yöllä)! Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen ilta.

Yksi viikko oli hirveän lyhyt aika Kairon kaltaisessa paikassa. Yhdessäkään moskeijassa ei ehtinyt käydä katsomassa rukousajan ulkopuolista tunnelmaa, sfinksi-museo jäi näkemättä, se puku jonka olin suunnitellut hankkivani jäi vielä ostamatta, Egyptiläinen museo vaatii ehdottomasti toisen käynnin, puhumattakaan kaikista niistä kokemuksista joita ei voi etukäteen aavistaakaan... Mukavan lämmin kuiva ilma, ystävälliset ihmiset, lukemattomat historialliset nähtävyydet, kaikki vetää puoleensa uudelleen - toivottavasti jo ensi syksynä!

Sari Saukkonen